”Taaskaan en saanut sanoa mitään”

Syksyn startissa näyttelijä Markku Köngäs ja safarioppaiden koulutusta Lapin Safareilla koordinoiva Hannu Juola keskusteluttivat Elämysklubille saapunutta kuulijakuntaa pohjoisesta seurallisuudesta, sen olemuksesta, sekä vieraanvaraisuudesta ja sen tuotteistamisesta.

Minusta pohjoisten ihmisten seurallisuudesta liikkuu kahta kantaa; toiset sanovat, että Suomen voisi kääntää ylösalaisin puhuttaessa kansainvälisyydestä ja maan navasta, mutta osa on taasen sitä mieltä, ettei Lapissa tapahdu mitään eikä näy ketään koskaan missään. Myös Köngäs viittasi tällaiseen kaksijakoisuuteen.

1800-luvun Saksassa alettiin perustaa kahviloita, joihin kokoontui pöydän ääreen välittömiin keskusteluihin porvareita riisutuin tittelein ja asemin tuoden vain keskustelunsa pöytään toisten eteen. Tästä koko termi Geselligkeit on saanut alkunsa, kuten Soile Veijola johdatti. Osuvasti myös me klubille saapuneet asetuimme pöydän ääreen, kasvokkain ja välittömästi. Seurallisesti.

Perinteisesti matkalla pohjoiseen on kuljettu talosta taloon, pyydetty ja saatu yösija siistityssä pirtissä, maittavaa ruokaa ja tarvittaessa myös juttuseuraa. Merja Vankka ja Veijola korostivatkin vieraanvaraisuuden ydinkolmiota eli tilaa, tarjottavaa ja seurallisuutta. Tiuraniemen Olli säesti kytkemällä "vieraan varan" identiteettiin ja kotikäsitykseen. Suomen eri maakuntien ihmisiin liitettävät ominaispiirteet ovat tärkeitä merkitysten luomiskeinoja, ja Köngäs kertoi, miten häntäkin tervolalaisena ja peräpohjalaisena kuvataan rehdiksi, suoraksi ja välittömäksi. Lappi on kuitenkin vastakohtien maa ja varsinkin taiteen luomat kuvat pohjolasta elävät kirkkaina.

Juola maalasi puolestaan karumpaa kuvaa lappilaisista – ja Lapistakin – pitäen matkailua yhtenä "kellukkeena" maakunnan tulevaisuudelle. Kulttuurituntemus ja kielitaito ovat puutteellisia matkailutöihin, ja olennaista opaskoulutuksessa onkin tutustuttaa oppaita eri kulttuureihin. Tästä tuli mieleeni, että kiinnitytäänkö silloin liiaksikin kansallisuusperusteiseen kohderyhmämäärittelyyn ja niiden edustamiin stereotypioihin, kun oppaiden ennakkokäsitykset kohdattavasta ryhmästä jäävät työtovereiden kanssa vaihdettujen, melko kaavamaisten merkitysten tasolle. Ruuskan Petri ja Valkosen Jarnohan ovat kirjoittaneet kiehtovan artikkelin oppaista kansojen maailmassa Kulttuurintutkimus -lehteen. Juola puhui jännittävästi myös toimialan realiteeteista, Lapin matkailussa pelataan huikeilla turistimassoilla, kun huomioidaan, miten vähän työntekijöitä ryhmä- ja yrityskohtaisesti on käytössä. Köngäs jatkoi siitä rinnastamalla näyttelijän ja oppaan työt: molemmissa tulee tuottaa omaan persoonaan nojaten odottamattomia kokemuksia.

Juola peräsi myös yhtenäisempää käsitystä vieraanvaraisuudesta, kun se on hyvinkin kulttuurinen, opittu asia. Suomalaiselle vieraanvaraisuudelle ehtoja asettaa meidän voimakas itsepalvelukulttuurimme, joka hänen mukaansa tulee aikamoisena shokkina ulkomaisille matkailijoille. Oman haasteensa matkailualalle tuo se, että lappilaiset eivät ole ensimmäisten joukossa puhumassa kielillä. Perää siinä sitten paikallisia oppaita aitouden mahdollistajiksi! Toisaalta kyse on myös suomalaisesta ilmiöstä, kun olemme tottuneet vastamaan topakasti yhden sanan murahtelulauseita, vaikka emme tylyyttämme. Pitäisikö lukion ja yläkoulun kieliopetusta kuljettaakin "grämögrämö":stä ja muistisääntöjen pänttäämisestä keskustelutilanteiden handlaamiseen, kuten on painotus aikuisopetuksessa niin korkeakouluissa kuin kansalaisopistoissa?

Minulla on sellainen käsitys, että esimerkiksi Rovaniemen matkailullinen vetovoima perustuu voimakkaasti siihen, että tämä on kaupunki, jolla on kasvot. Täällä asuu oikeita, paikallisia ihmisiä, jotka elävät normaalia elämää. Kun matkailun kohdealueita ja paikallisten ihmisten asuinalueita ei ole eristetty omiksi saarekkeikseen, syntyy kohtaamisia ja elämisen virtaa. Sykettä. Toisaalta tämän nähtiin heijastuvan siihen, että Lapin matkailussa on varsin matala kynnys myös pääsemiseen backstagelle. Juola kertoi eräästä alueemme "hittituotteesta", jossa matkailijoille ollaan valmiita avaamaan jopa kotiovi ja pakastin. Miten matkailun tunnetyön kuormittava luonne huomioidaan ja miten työntekijöiden jaksaminen taataan, etteivät pakastimemme täyty eineksistä ja lopulta sula oven jatkuvan availemisen seurauksesta?

Matkailussa on välillä oltu ja saavutaan tulevaisuudessakin tienristeyksiin, joissa kysytään omien arvojen ja perusperiaatteiden kauppaamisesta. Joulumatkailun osalta suunta näyttää suurelta osin jo valitun. Suomalainen harras ja rauhallinen joulunviettotapa ei kuulemma myy, vaan enpä tiedä, onko yritettykään. Eivätkö "typical Finnish" -tuotteet täkäläisen vieraanvaraisuuden, palvelutason ja asioiden ja esineiden hengessä voisi kohota muutaman vuoden sisään jopa kulttimaineeseen? Elokuva-alallahan näin on jo tapahtunut, ja suomalaisurheilijatkin herättävät jo huvittuneisuutta töksäyttelevillä, suorasukaisilla ja minimalistisilla – mutta ah, niin symbolisilla - kommenteillaan. Olisiko tällainen huonoa vieraanvaraisuutta vai autenttista "maassa maan tavalla" -toimintaa? Voitaisiinko tällä suunnata "matkailija-ainestamme" kohti valistuneisuutta ja avarakatseisuutta. Kaupalliselta kannalta tämä on käännettävissä meidän tarinamme kertomiseksi. Eikö juuri tällöin saavutakin lähemmäksi kilpailijoista erottautumista, kun kaikista kohteista kuin ei matkailijoistakaan luoda samanlaisia?


. m i k a .