”Taaskaan kukaan ei kirjoittanut mitään”

Kaikkiaan seitsemänteen Elämysklubiin oli saapunut kaksi oman tiensä kulkijaa, matkailuyrittäjä Ylläsjärven Raili ja erikoistutkija Helteen Timo, ja mikä ilahduttavaa, täysi tuvallinen ”Omilla poluilla vai ohjatuilla reiteillä” -aiheesta innostunutta yleisöä. Jälleen keskustelu kulki sekä ohjailtua reittiä että omia ennalta arvaamattomia uriaan.

Kun Lappia myytiin vielä seininä

Ylläsjärvi kuvasi omaa elämänhistoriaansa, millä piirtyi kuva poikkeuksellisenoloisesta yrittäjäpersoonasta, jolle yritystoiminta on enemmänkin elämäntapa. Kun on tullut aikoinaan ”Päivikille töihin”, ollut pystyttämässä taidetapahtuma Levitaatiota, nähnyt, kuinka ”Leo Pitkänen osti neitseellisen Ylläksen”, ja maksanut oppirahoja lama-ajan Suomessa pienyrittäjänä, on puseroon tarttunut aimo annos elämänkoulukokemusta. Se heijastuu maukkaina tarinoina ja taitona kuunnella asiakasta.

Siinä missä Ylläsjärvi tarkasteli matkailuelämysten rakentumista Lappia ammatikseen myyvänä elinkeinon harjoittajana, Helteelle oli luontevaa lähteä kirjailijaksi kääntyneen kenraalin, Kurt Walleniuksen, luontosuhteesta, jossa arvotetaan enemmän maisemaa kuin kuvaa ja enemmän kiveä kuin veistosta. Kokijan elämystä sanelee itsensä kanssa solmittu sopimus siitä, minkä päättää olevan riittävän hyvä elämys, eikä niinkään oppaan tuoma ohjelmallisuus. Tämähän tulee lähelle psykologian professori Juha Perttulan linjausta elämyksestä ”itselle tärkeänä kokemuksena.” Minä olen tottunut hahmottamaan sitä esimerkiksi Seija Tuulentien ja Monika Lüthjen ajatuksin myös opittuna, jopa kulttuurisena kokemuksena. Vaan tarjottiinpa selitykseksi myös ihmisen geeniperimää. Mutta onko matkailun aina oltava esittämistä? Mihin yhteisöllisyys asettuu elämyskokemuksen rakentumisessa?

Ohjelmallisuus tulee matkailuun

Pertti Itkoselta irtosi myös ansiokasta pohdintaa omatoimisen ja ohjelmoidun elämyksen valinnoista. Metsähallituksen näkökulmasta matkailun ja retkeilyn palveluvarustusta on täytynyt hetki hetkeltä parantaa ja yhä enemmän asioita pitää tehdä valmiiksi, ja aina ei tiedostetakaan, millainen koneisto esimerkiksi kansallispuistokokemuksen puitteiden luomisen taustalla oikein hyrrää. Suojelualueiden matkailussa onkin siirrytty käytön ohjaamisesta käyttöön ohjaamiseen. Ulkomaalaisten matkailijoiden lisääntyessä, viipymän pidentyessä ja ”aitojen elämysten” vaatimusten vahvistuessa huomio kiinnittyy entistä enemmän matkailutuotteiden kehittämiseen ja tuotteiden jalostusarvon nostamiseen.

Matkailu huomenna

Itkonen jatkoi vielä, että elämyskokemuksessa on kaksi perusedellytystä, jotka eivät oikein millään meinaa täyttyä, kun matkailija tulee viikoksi vieraaseen kohteeseen, muutamasta päivästä puhumattakaan. On oltava sekä aikaa että aiempi kokemus, johon peilata. Matkailumarkkinat ovat tienristeyksessä. Riittävätkö enää pelkät puitteet, vai onko ohjelmallisuus otettava vieläkin vahvemmin mukaan? Kumpaan suuntaan mennään ja miten käy suomalaiselle kulttuurille sisältötekijänä? Aila Kumentola ja Arja Vasama kummeksuivat sitä, miten vähän Lapissa arvostetaan omaa erityistä elämäntapaa ja matkailijoille kyhätään mitä eriskummallisimpia ja toinen toistaan monimutkaisempia palveluja. Itsestäni tuntuu, että matkailutuotteita kyetään luomaan paremmin lappilaisista lähtökohdista, kun huomioidaan aiempaa enemmän turismityöntekijät. Ammattitaitoiset oppaathan kertovat mielellään asioista, jotka ovat heille itselleen tärkeitä. Linnuista kiinnostunut puhuu linnuista, kasveista innostunut niistä ja paikalliset henkilöhahmot tunteva taasen heistä. Voisiko matkailun huomista värittää myös turismityöläisten nostaminen jalustalle, jolle he kuuluvat? Matkailun viime vuosikymmeninähän olemme saaneet todistaa siirtymää sankarimaisten yrittäjien tuotantolähtöisyydestä matkailumarkkinoijien hehkuttamaan asiakaslähtöisyyteen. Siinä välissä kaksi keskeistä kokija-, käyttäjä- ja osallistujaryhmää on jäänyt pimentoon: niin työntekijät kuin paikalliset.

Palaan vielä lopuksi elämyksen edellytyksiin. Jos matkailijalle tulisi Lapin matkallaan mahdollistaa sekä aiempaa kokemusta että aikaa uusiin kokemuksiin, on vaihtoehtoja kaksi. Helpompi mutta kestämättömämpi keino on ladata hänelle pinnallinen elämystykitystuote, jossa hän saa tehokkaasti kaiken mahdollisen (ja valitettavasti myös mahdottoman) kerralla. Toinen, pitkäjännitteisempää ja monenkeskisempää tuotekehitystä vaativa, mutta viime kädessä kestävämpi keino on rakentaa kerroksellinen ja monisyinen tuote, jonka tarkoitus ei olekaan avautua yhdellä ennakkoon ohjelmoidulla Lapin pistäytymisellä, vaan pidemmällä viipymällä ja toistuvilla, esimerkiksi eri vuodenaikoihin ajoittuvilla Lappi-kokemuksilla.


. m i k a .